Dialektiikka

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Dialektiikka (m.kreik. διαλεκτική τέχνη, dialektikē tekhnē) on antiikin kreikkalaisten keksimä ja filosofien käyttämä keskustelumuoto, jonka avulla pyrittiin etsimään totuutta, yhteisymmärrystä, kumoamaan ristiriitaisia näkemyksiä tai voittamaan vastapuoli väittelyssä. Eri filosofit ovat käyttäneet sanaa eri aikoina erilaisessa merkityksessä omien mieltymystensä mukaan. Sana dialektiikka on etymologisesti muodostettu kreikan kielen verbistä dialegesthai, joka tarkoittaa 'keskustella'.

Antiikin kreikkalaisista ajattelijoista erityisesti sofistit, Sokrates (sokraattinen menetelmä), Platon ja Aristoteles ovat jääneet filosofian historiaan dialektiikan merkittävinä kehittäjinä. Kreikkalaiset filosofit korostivat yksilöllisesti erilaisia puolia dialektiikasta ja sen merkityksestä. Logiikka ja dialektiikka olivat uuden ajan alkuun asti synonyymeja toisilleen. Myöhemmin dialektiikka on liitetty läheisemmin retoriikkaan, kun taas logiikka on saanut vaatimattomamman roolin (ks. logiikan historia).

Logiikan ja dialektiikan välille on tehty erottelu, jonka mukaan logiikka tutkii kokemusta edeltäviä ajattelun lakeja. Dialektiikka sen sijaan tutkii kahden yhdessä ajattelevan ihmisen muodostamaa yhteisöä. Dialektiikka ottaa huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset, ennakkoluulot ja taustaoletukset. Näin ollen dialektiikka mahdollistaa sen, että filosofisen keskustelun lähtökohdat voivat olla ihmisten arkisissa uskomuksissa ja käytännössä.

Kun tutkija joutuu tarkastelemaan kriittisesti erilaisten tieteellisten teorioiden pätevyyttä, hän käyttää hyväkseen dialektiikkaa vertaillen erilaisia teorioita ja niiden pätevyyttä.

Zenon Elealainen on antiikin kreikkalaisen dialektiikan isä. Filosofi kuului elealaiseen koulukuntaan, jonka parissa opiskeli. Zenon on tullut myöhemmin tunnetuksi humoristisista paradokseistaan. Näissä niin kutsutuissa Zenonin paradokseissa puolustetaan usein totunnaisia ajattelutapoja rikkovia näkemyksiä. Filosofi puolustaa paradokseissa muun muassa näkemystä, jonka mukaan liike ja moneus ovat mahdottomia.

Filosofi käyttää paradokseissaan hyödykseen menetelmää, jota on kutsuttu matematiikan alueella epäsuoran todistamisen menetelmäksi. Epäsuoran todistamisen menetelmä tarkoittaa sitä, että keskustelussa pyritään osoittamaan tietyn väitteen seuraukset ristiriitaisiksi. Kun keskustelussa on osoitettu, että tietyllä näkemyksellä on ristiriitaisia seurauksia, näin voidaan päätellä että sen vastakohta on totta.

Platonin dialogeissa Zenon esiintyy henkilönä, joka käy keskustelua nuoren Sokrateen kanssa (Parmenides-dialogi).

Sokrates käytti dialektiikkaa keskustellessaan ihmisten kanssa Ateenan kaduilla. Sokrateelle dialektiikka tarkoitti menetelmää, jonka avulla erilaisia näkemyksiä tarkastellaan kaikista mahdollisista näkökulmista (sokraattinen menetelmä). Keskustelun tarkoituksena oli tutkia erilaisten näkemysten perusteita ja pyrkiä kumoamaan ne näkemykset, joihin ei ollut löydettävissä vakuuttavia perusteluja. Kun ristiriitaiset näkemykset olivat kumottu, ainoastaan vahvimmin perustellut näkemykset jäivät jäljelle.

Sokrateen keskusteluissa näkemysten kumoaminen tapahtui epäsuorasti. Filosofi ei hyökännyt keskustelun toisen osapuolen näkemyksiä vastaan, vaan osoitti tälle, millä tavalla tietyillä lähtöolettamuksilla on ristiriitaisia seurauksia. Näin ollen Sokrates käytti keskustelussa apunaan samaa menetelmää kuin Zenon elealainen.

Keskusteluissa Sokrates tarkasteli usein ihmisten hyvää ja pahaa koskevia uskomuksia. Tutkijoiden kesken ei vallitse yksimielisyyttä siitä pyrkikö filosofi rohkaisemaan keskustelukumppaneitaan moraaliseen skeptisismiin vai tarkastelemaan uskomuksia niin, että jäljelle jäivät perustavimmat.

Sofistit eivät olleet yhtenäinen koulukunta, vaan joukko puhetaidonopettajia, jotka opettivat nuoria miehiä menestymään kreikkalaisen kaupunkivaltion politiikassa. Sofisteja yhdisti pyrkimys hankkia puhetaidolla rahaa ja poliittista arvostusta. Vastustajat kritisoivat sofisteja siitä, että he käyttivät häikäilemättömiä keinoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sofistit toteuttivat dialektiikkaa kilpailullisissa näytöstilaisuuksissa, joista käytettiin nimeä taisto (agōn). Näissä väittelytilaisuuksissa kaksi puhujaa otti toisistaan mittaa esittäen perusteluja. Protagoras oli yksi tunnetuimmista sofisteista, joka kehitti tätä filosofian kilpailullista muotoa eteenpäin. Sofistien käymien filosofisten kaksintaisteluiden voittajaksi selviytyi henkilö, joka pystyi osoittamaan yleisölle, että vastustajan väitteet ovat epätosia.

Platon ja Sokrates kritisoivat sofisteja siitä, että korostivat puhujan kykyä vakuuttaa yleisönsä keinolla millä hyvänsä. Näin ajauduttiin helposti tilanteeseen, jossa puhuja pyrki ainoastaan kuulijoidensa mielistelemiseen. Filosofin mukaan sofistit korostivat dialektiikan kiistelevää ja kamppailevaa puolta totuuden etsimisen sijaan.

Platonin kommentit sofistien toiminnasta eivät ehkä anna koko kuvaa sofistien merkityksestä kreikkalaisen filosofian kehittymiseen. Poliittisten vastustajien mielestä sofistien tarkoituksena oli väitteiden kumoamisen lisäksi riidellä ja häpäistä keskustelun toinen osapuoli eri tavoin.

Platon vastusti sofistien näkemystä dialektiikasta menetelmänä, jonka tarkoituksena on ainoastaan yleisön vakuuttaminen. Platon erottaa Euthydemos-dialogissa toisistaan Sokrateen käyttämän aitofilosofisen dialektiikan ja puhetaidonammattilaiset, joiden päämääränä oli kinastelu. Sokraattisesta näkökulmasta sofistit ja riitelyyn pyrkivät eristikot olivat persompia vakuuttamisteholle kuin totuudelle.

Platonin mukaan dialektiikan tarkoitti oikean päättelyn esittämistä ja harjoittamista. Dialektiikan tarkoituksena yleisön vakuuttamisen ja kiistelyn sijaan pyrkiä löytämään totuus. Filosofi omaksui Sokrateelta menetelmät, joita hyödynsi kirjoittamissaan dialogeissa.

Platonille dialektiikka merkitsi parasta mahdollista menetelmää, jonka avulla filosofi kykenee löytämään totuuden. Tämä tarkoitti filosofista keskustelua, jossa keskustelijat pyrkivät etenemään yksittäisten havaintojen tarkastelemisesta laajempaan kokonaisnäkemykseen. Platon kehitti dialektiikkaa dialogeissa, jotka ovat kirjoitettuja keskustelumuotoon. Filosofi kirjoitti dialogeja, joissa hän pyrki mahdollisimman tarkasti jäljittelemään elävää keskustelua.

Platon hyödynsi dialektista menetelmää muun muassa psykologiassaan ja yhteiskuntafilosofiassaan.

Aristoteles oli kreikkalainen filosofi, joka kehitti dialektiikasta menetelmän, jota kutsutaan nykyisin logiikaksi. Filosofi kehitti eteenpäin Platonin näkemyksiä dialektiikasta. Aristoteleelle dialektiikka tarkoitti menetelmää, jota voitiin hyödyntää väittelyn voittamiseen tai totuuden etsimiseen. Kyse oli käytännöllisestä puhetaidonmenetelmästä, jonka avulla tutkittiin mielipiteen muodostumista.

Topiikka-nimisessä teoksessaan filosofi yhdistää dialektiikan ja uskottavat käsitykset, joiden pohjalta dialektiikassa päätellään. Dialektisessa päättelyssä päätellään väitteestä vastakohtaan, joko yleisesti tunnettujen, viisaimpien kannattamien tai uskottavien käsitysten nojalla. Aristoteles samaistaa toisiinsa dialektiikan ja retoriikan, joiden päämääränä oli uskottavuus. Näistä hän erotti analytiikan eli logiikan ja filosofian, joiden pyrkimyksenä oli saavuttaa totuus.

Aristoteles ajatteli, että sofistit ja Platon olivat molemmat kehittäneet kreikkalaista puhetaidonperinnettä. Hän ei tuominnut moralistiseen sävyyn sofisteja samalla tavalla kuten Platon. Retoriikka-teos esittää, että voittaminen on nautinnollista kaikkien ihmisten mielestä ei ainoastaan voitonhaluisten.

Aristoteles käsitteli dialektiikkaa myös muun muassa teoksessaan Sofistiset kumoamiset.

Keskiajalla dialektiikalla oli merkittävä rooli kirkon yhteiskunnallisen aseman ja kirkon uskonnollisten oppien puolustamisessa. Julkiset väittelyt olivat keskiajan oppineen elämän ydin. Dialektiikka sisältyi niin kutsuttuihin seitsemään vapaaseen taiteeseen, jotka muodostivat keskiajan sivistyksen perustan. Keskiajalla dialektiikkaa kehittivät ennen kaikkea skolastikot.

Keskiajan dialektiselle väittelylle oli ominaista, että se korosti tiedon muodollista puolta sekä sujuvaa latinan kielen taitoa. Totuuden tutkittavista kohteista määritteli se, miten väitteiden johtamisessa noudatettiin dialektiikan sääntöjä: syiden ja vastasyiden muotoilemista, kysymyksiä an vai non, pro ja contra, cur ja quomodo.

Dialektiikka sai yliopistollisen muotonsa 1100-luvulla autonomisten yliopistojen syntymisen aikoihin. Vaikka dialektiikkaa harrastettiin yliopistossa vapaasti dialektiikan harjaantunut käyttäjä saattoi helposti saada myös räyhämaineen. Yliopistoväittelyihin säädettiin väittelijöiden välisiä parjauskieltoja.

Skolastiikka oli keskiajalla vaikuttanut filosofinen koulukunta, joka seurasi aristoteelisen filosofian perinnettä. Skolastikot lähestyivät antiikin kreikkalaista filosofiaa kristillisen teologian ja sen pyhien kirjoitusten näkökulmasta. Koulukunta vaikutti eurooppalaisten yliopistojen teologisissa tiedekunniassa ja korosti opetuksessaan erityisesti dialektiikkaa.

Keskiajan teologiassa korostettiin voimakkaasti perinteen ja auktoriteettien merkitystä. Skolastikkojen mukaan tieto oli kirjattu suurten ajattelijoiden kuten Aristoteleen, Platonin ja Augustinuksen teoksiin. Skolastikot eivät ajatelleet, että Raamatun kirjoitukset olisivat filosofisten auktoriteettien kanssa ristiriidassa. Dialektiikan avulla skolastikot pyrkivät yhdistämään eri auktoriteettien näkemykset yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Dialektiikan tehtävänä oli pitää huolta siitä, että kirkon ja filosofisten auktoriteettien näkemysten välillä ei vallinnut ristiriitoja.

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) on kuuluisimpia skolastisen filosofian edustajia. Filosofin teokset ovat tunnettuja keskiajalla tehtyjä yrityksiä yhdistää kreikkalaisen filosofian teokset ja Raamatun teokset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Keskiajalla dialektiikan merkitys korostui ennen kaikkea skolastisissa väittelyissä. Väittely lähti yleensä liikkeelle jonkun tunnustetun auktoriteetin teoksista. Skolastisissa väittelyssä keskustelijat siteerasivat tunnustettujen auktoriteettien teoksia ja pyrkivät kumoamaan esitettyjä näkemyksiä.

Immanuel Kant erotti Puhtaan järjen kritiikki -nimisessä teoksessaan toisistaan dialektiikan ja analytiikan. Filosofin mukaan analytiikka tutkii ymmärryksen toimintaa ja sen suhdetta aistihavaintoihin. Dialektiikka sen sijaan tutkii järjen työskentelyä silloin, kun järki pyrkii etenemään yksittäisistä aistihavainnoista kohti laajempaan kokonaisnäkemystä.

Kant esittää kirjoituksessaan Logik, että dialektiikka on joutopuhetta ja juonittelua kansan päänmenoksi. Arvostelusta huolimatta filosofi yrittää pelastaa dialektiikan. Dialektiikalla on tehtävä dialektisen näennäisyyden kritiikkinä.

Kantin mukaan ihmisen järki ajautuu aina ristiriitoihin itsensä kanssa pyrkiessään saavuttamaan todellisuudesta kokonaisnäkemyksen. Dialektisessa päättelyssä ajaudutaan ristiriitoihin, koska ihmisen järki pyrkii ymmärtämään myös niitä asioita, jotka ovat kokonaan aistihavainnon ulkopuolella (esimerkiksi pyrkiessään ymmärtämään Jumalaa). Kantin mukaan kaikki metafysiikan ongelmat johtuvat tästä pyrkimyksestä. Dialektiikan tehtävänä on paljastaa ongelmat, jotka liittyvät järjen pyrkimykseen ymmärtää aistihavainnon ulkopuolella olevia asioita.

Kun ihminen yrittää muodostaa todellisuudesta kokonaisnäkemyksen, dialektiikka synnyttää ns. järjen antinomiat. Antinomia tarkoittaa loogista ristiriitaa tai paradoksia. Kantin mukaan antinomiat syntyvät siitä, että järki pyrkii saattamaan loppuun kaikki havaintosarjat niin, että muodostaisi niistä kokonaisuuden. Kokemus ei kuitenkaan voi saattaa loppuun kaikkien sarjojen kokonaisuuksia. Kantin mukaan järki ei voi saattaa loppuun sarjoja silloin, kun ihminen pyrkii ymmärtämään esimerkiksi Jumalaa tai pohtii aineen loputonta jaettavuutta.

Kant teki luettelon järjen antinomioista eli ristiriidoista, joihin järki ajautuu silloin, kun yrittää soveltaa aistikokemuksiin liittyviä kriteereitä järkeen. Filosofin mukaan järjen antinomioihin ajaudutaan silloin, kun ihminen yrittää ymmärtää: 1) kaikkeuden rajoja, 2) aineen loputonta jaettavuutta, 3) vapaata tahtoa ja determinismiä, 4) välttämättömän olennon olemassaoloa (Jumala).

G. W. F. Hegel kehitti kreikkalaisen dialektiikan menetelmiä eteenpäin. Dialektiikalla oli tärkeä rooli saksalaisen idealismin, kuten Hegelin ja J. G. Fichten ajattelussa. Hegel hyväksyi Kantin olettamuksen, jonka mukaan järki ajautuu aina ristiriitaan pyrkiessään ymmärtämään todellisuutta. Ristiriitoihin ajautuminen kuului kuitenkin osaksi todellisuuden perusluonnetta.

Hegelin mukaan ihmisten todellisuudesta esittämät arvostelmat ovat aina yksipuolisia. Kun todellisuutta tarkastellaan uudesta näkökulmasta, on mahdollista päätyä ensimmäisen arvostelman kanssa täysin vastakkaiseen näkemykseen. Näitä kahta näkemystä on mahdollista tarkastella vielä kolmannesta näkökulmasta, jonka kautta löydetään molempiin näkemyksiin sisältyvä osatotuus. Kolmas näkemys yhdistää kahden ensimmäisen arvostelman totuudet. Hegel käyttää ensimmäisestä arvostelmasta nimitystä väite (teesi), toisesta nimitystä vastaväite (antiteesi) ja kolmannesta nimitystä yhdistelmä (synteesi). Filosofin mukaan ihmisen ajattelu kehittyy näiden kolmen kehitysvaiheen kautta.

Ihmisen ajattelu kehittyy Hegelin mukaan dialektisesti. Koska todellisuus on luonteeltaan henkistä, myös koko todellisuutta on mahdollista tarkastella dialektisen kehityskaavion kautta. Hegelin mukaan dialektiikka muodostaa ihmiskunnan historian sisäisen logiikan. Historiassa ajaudutaan ajattelun tavoin ristiriitoihin. Historialliset ristiriidat johtavat vallankumouksiin. Historia etenee dialektisesti vallankumousten kautta.

Hegelin mukaan ihmiskunnanhistoriaa eteenpäin ajavana voimana toimii herran ja orjan välinen kamppailu. Tunnustuksen saamisen halu synnyttää kamppailun herran ja orjan välille. Ihmiskunnan historia muodostuu taistelusta tunnustetusta asemasta.

Ihminen eroaa muista eläimistä siinä suhteessa, että hän haluaa saada tunnustuksen omalle olemassaololleen. Tämä halu erottaa ihmisen eläimistä, jotka pyrkivät ainoastaan säilyttämään itsensä elossa. Juuri tästä syystä ihminen on vapaa tekemään valintoja (esimerkiksi uhrautumaan aatteen puolesta).

Herran ja orjan välinen kamppailu ei jatku loputtomiin. Hegelin mukaan historialla on päätepiste. Dialektisen kehittymisen päämääränä on vapauden aatteen todellistuminen valtiossa. Valtio oli filosofin mukaan vapauden aatteen korkein ilmentymä ja näin ollen myös itseisarvo. Hegeliä on kritisoitu siitä, että hän asettaa valtion yksilöä tärkeämpään asemaan.

Karl Marx oli filosofi ja sosiaaliteoreetikko, joka sai huomattavan määrän vaikutteita Hegelin filosofiasta. Hegelin ja Marxin ajattelu kuitenkin erosivat merkittävästi toisistaan. Marxin on sanottu kääntäneen oppi-isänsä ajattelun päälaelleen. Hegelistä poiketen Marx korosti filosofiassaan materialismin merkitystä hengen sijaan. Tässä suhteessa Marx erosi oppi-isästään, vaikka sai tältä huomattavan määrän vaikutteita.

Samalla tavalla kuin Hegelin filosofiassa myös Marxin filosofiassa dialektiikka merkitsee ihmiskunnan historian sisäistä logiikkaa. Erona on se, että historiaa eteenpäin ajavina voimina eivät toimi henkiset tekijät vaan materiaaliset tekijät. Marxin mukaan ihmiskunnan historiallista kehitystä säätelevät taloudelliset olosuhteet, tuotanto ja jakelu. Ihmisten ajattelu on aina sidottua materiaalisiin olosuhteisiin. Marxilaista dialektiikkaa kutsutaan nimellä dialektinen materialismi.^[1]

Marxin mukaan ihmiskunnan historia etenee dialektisesti ristiriitojen kautta vallankumouksesta toiseen. Vallankumoukset johtuvat luokkaristiriidasta. Luokkaristiriidalla tarkoitetaan yhteiskuntaluokkien eli pääoman omistajien ja työntekijöiden välisiä ristiriitoja ja niistä seuraavaa kamppailua. Marxin mukaan ihmiskunnan historia kehittyy vaiheittain kohti kommunismia eli yhteiskuntaa, jossa luokkien välillä ei enää ole ristiriitoja.

Marxin mukaan ihmiskunnan historia saavuttaa päätepisteensä kommunistisessa yhteiskunnassa, joka on dialektisen kehityskulun päätepiste. Vain kommunistinen yhteiskunta kykenee ratkaisemaan luokkasodan eli yhteiskuntaluokkien välisen taistelun, joka on alkanut Ranskan vallankumouksen synnyttämistä luokkaeroista.

Marxin mukaan luokkasota voi ratketa ainoastaan sillä, että kaikki tuotantovälineet siirretään yksityisestä omistuksesta yhteiseen omistukseen. Tuotantovälineiden uudelleenjaon jälkeen ihmisten ei tarvitse enää taistella taloudellisten olosuhteiden armoilla, vaan ihmiset kykenevät nousemaan niiden hallitsijoiksi. Marxin mukaan kommunistinen yhteiskunta merkitsee vapauden aatteen todellistumista ihmiskunnan historiassa.

Arthur Schopenhauer korosti dialektiikan eristista, väittelevää ja riitelevää puolta. Filosofi oli tunnettu pessimistisestä maailmankuvastaan. Pessimistinen maailmankuva heijastuu myös hänen käsityksessään dialektiikasta.

Schopenhauerin näkemys dialektiikasta muistuttaa antiikin kreikkalaisten sofistien käsitystä filosofian menetelmien käyttämisestä. Filosofi määritteli dialektiikan väittelemisen taidoksi ja taiteeksi, jonka tarkoituksena oli uskottavuus eikä totuus. Schopenhauerille dialektiikka oli käytännöllistä keskustelutaitoa, jonka avulla puhujan oli mahdollista olla ja pysyä oikeassa erilaisissa keskustelutilanteissa. Kyse ei ollut yksittäisestä menetelmästä, jonka avulla pyrittiin saavuttamaan totuus, vaan kaikkien niiden menetelmien hallitsemisesta, joiden avulla puhujan oli mahdollista voittaa vastapuoli keskustelussa.

Schopenhauerin mukaan filosofia ajaa keskustelussa eteenpäin turhamaisuus ja tahto voittaa vastapuoli väittelyssä eikä jalo pyrkimys totuuteen. Schopenhauer kirjoitti dialektiikasta teoksen nimeltä Taito olla ja pysyä oikeassa. Kyseisessä teoksessa filosofi esittelee erilaisia retorisia menetelmiä, jonka avulla puhuja kykenee kumoamaan tai voittamaan vastustajansa erilaisissa väittelytilaisuuksissa.

Dialektiikka edusti Ruotsin valtakunnassa ja Turun akatemiassa tutkimuksen valtavirtaa 1600-luvulta aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Suomessa dialektiikkaa tutki muiden muassa Turun akatemian professori Andreas Wanochius. Hän esitti vuonna 1686 väitöskirjan Discursus Theoreticus abstractam Disputationis ideam repraesentas dialektiikan ideasta. Hän perusteli totuuden etsimistä ristiriitojen esittämisen avulla: ”mikään osa ei samalla voi olla ja olla olematta, vastakohdan jommankumman on oltava läsnä, toisen poissa”. Dialektiikkaa hyödynsi tutkimuksissaan myös muiden muassa Daniel Juslenius väitöskirjassaan Suomalaisten puolustus.

Dialektiikkaa, mikäli ymmärrettynä pelkkänä väittelytaitona, voidaan arvostella. Väittelyn voi voittaa se, joka on verbaalisesti lahjakkaampi, riippumatta tosiasioista.

• Dialektinen koulukunta
• Dialektinen materialismi
• Dialogi
• Logiikka
• Päättely

• Aristoteles: Topiikka. ((Alkuteokset: Topica. Sophistici elenchi.) Teokset, osa 2. Classica-sarja. Suomennokset ja selitykset Marke Ahonen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Juha Sihvola) Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-804-4
• Schonpenhauer, Arthur: Taito olla ja pysyä oikeassa. Suom. J.S. Tuusvuori, Niin & Näin lehden filosofinen julkaisusarja.
• Spence, Gerry: Väittele ja voita: Persoonallisuus peliin. ((How to argue and win every time: At home, at work, in court, everywhere, everyday. 1995.) Suomentanut Riikka Stewen) Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-20966-X
• Knapas, Rainer (toim.): Helsingin yliopiston historia 1640–1990, osa I. (Artikkeli Matti Klinge: Opetus ja opiskelu, sivut 355–552.) Otava, Helsinki, 1987.
• Pitkäranta, Reijo: Maamme väitöskirjakäytännön historiaa. Teoksessa Varpio, Yrjö (toim.): Yksi puu, kaksi taivasta: Suomalaisia kirjallisuusväitöskirjoja 1833–1847, s. 193–202. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-871-9