David Lynch

David Lynch
David Lynch Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2017.
Henkilötiedot
Koko nimi	David Keith Lynch
Syntynyt	20. tammikuuta 1946 (ikä 78)[1] Missoula, Montana, Yhdysvallat[1]
Ammatti	elokuvaohjaaja elokuvakäsikirjoittaja elokuvatuottaja kuvataiteilija
Puoliso	Peggy Lynch (1967–1974) Mary Fisk (1977–1987) Mary Sweeney (2006) Emily Stofle (2009–)
Ohjaaja
Aktiivisena	1966–
Tunnetuimmat ohjaukset	Elefanttimies Blue Velvet Twin Peaks Lost Highway The Straight Story Mulholland Drive
Nimikirjoitus
Palkinnot
Kultainen palmu (1990) Prix de la mise en scène (2001) Oscar-kunniapalkinto (2019)
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

David Keith Lynch (s. 20. tammikuuta 1946 Missoula, Montana, Yhdysvallat)^[1] on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja ja -tuottaja sekä kuvataiteilija ja valokuvaaja. Hänet tunnetaan omaperäisestä tyylistään, ja hänen elokuviansa yhdistää vahvasti surrealistinen sävy. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat muun muassa elokuvat Elefanttimies (1980), Blue Velvet (1986) ja Mulholland Drive (2001) sekä yhdessä Mark Frostin kanssa luotu televisiosarja Twin Peaks (1990–1991, 2017).

Lynchin isä oli maatalousministeriön tutkija, minkä takia perhe joutui muuttamaan alati. Monet Lynchin kotikaupungeista muistuttivat niitä idyllisiä mutta outoja pikkukaupunkeja, joihin hän sijoitti myöhemmin useat elokuvistaan.^[2] David Lynchillä on suomenruotsalaisia sukujuuria: hänen äidinpuoleinen isoisänsä, sukunimeltään Sundholm^[3], muutti nuorena miehenä Suomesta Yhdysvaltoihin.^[4]

Vuonna 1964 Lynch pääsi opiskelemaan bostonilaiseen taidekouluun, mutta jätti opinnot pian kesken ja aloitti ne jälleen Pennsylvaniassa. Tuolloin hän tapasi myös tulevan vaimonsa Peggy Reaveyn. Reaveyn kanssa hän sai tyttärensä Jenniferin, josta myös tuli myöhemmin elokuvaohjaaja. Lynch ja Reavey asuivat Philadelphian pahamaineisimmalla alueella, jonka kurja ilmapiiri epäilemättä heijastui myöhemmin tärkeänä osana Lynchin rujoa elokuvamaailmaa.^[5]

Lynch ei alun perin ollut kiinnostunut elokuvista oman taiteensa välineenä vaan opiskeli kuvataidetta tyydyttääkseen kunnianhimoaan maalarina. Lynch sai kuitenkin idean tehdä ”liikkuvan maalauksen” ja osallistua sillä Pennsylvanian taideakatemiansa jokavuotiseen kokeelliseen maalauksen ja kuvanveiston kilpailuun. Lynchin teos ”Kuusi miestä voi pahoin” oli stop motion -tekniikalla toteutettu animaatio ja se heijastettiin 2 kertaa 3 metriä suurelle kankaalle. Lynch piti sitä kertaluontoisena ja kalliina kokeiluna – toteutus oli maksanut noin 200 dollaria – mutta eräs hänen projektinsa nähnyt tilasi Lynchiltä samanlaisen kotiinsa.^[6]

Vuonna 1967 Lynch teki elokuvakoulussa pari muutaman minuutin mittaista lyhytelokuvaa, ja myöhemmin 34-minuuttisen elokuvan The Grandmother. Lopulta syntyi Eraserhead (1977), Lynchin ensimmäinen pitkä elokuva. Pienistä pätkistä lähtenyt, viisivuotiseksi hankkeeksi venynyt, pieni ja äärimmäisen omalaatuinen filmi leimattiin jopa liian sairaaksi julkaista. Lopulta Eraserhead näki kuitenkin päivänvalon ja saavutti nopeasti kulttimaineen.

Viisivuotisen työrupeaman aikana Lynchin ja Reaveyn avioliitto päättyi, ja Eraserheadin ilmestymisvuotena 1977 Lynch avioitui toisen vaimonsa Mary Fiskin kanssa.

Lynch nousi suuren yleisön tietoisuuteen seuraavalla elokuvallaan. Tositapahtumiin ja Sir Frederick Trevesin kirjaan perustuva Elefanttimies (The Elephant Man, 1980) oli kaukana Eraserheadista, vaikka tyyli pysyikin painostavana. Elokuvan tuotti Mel Brooks, ja päärooleissa nähtiin John Hurt sekä Anthony Hopkins. Elefanttimieheksi kutsutun John Merrickin elämästä kertovaa filmiä ylistivät niin kriitikot kuin yleisökin, ja se sai peräti kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Vuonna 1982 syntyi Austin, David Lynchin toinen lapsi. Sittemmin hänellä on ollut kaksi pientä roolia isänsä töissä: Pierre Tremond Twin Peaksissa sekä Devon Berkin kuski Inland Empiressä.^[7]

Pian Elefanttimiehen jälkeen Lynch palkattiin filmatisoimaan scifiromaani Dyyni (Dune, 1984). 40 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva jäi kaksikymmentä miljoonaa dollaria tappiolle ja siitä tuli hänen uransa suurin floppi. Elokuvan sekavuutta arvosteltiin ja se sai yleisesti huonoja arvosteluja. Myöhemmin Lynch on todennut, ettei hänen olisi ikinä pitänyt ohjata Dyyniä.^[8]

Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986) nosti Lynchin kuitenkin jälleen suursuosioon. Elokuvassa ilmenevät selkeästi Lynchin tavaramerkit: pikkukaupunkiin sijoittuva, synkkä mutta romanttinen trilleri. Uskaliaasti väkivaltaista seksiä ja ihmismielen kiemuroita esittelevä elokuva toi Lynchille toisen Oscar-ehdokkuuden, mutta herätti myös paljon kohua. Lynch ja Mary Fisk erosivat vuonna 1987, minkä jälkeen huhuiltiin Lynchin ja Blue Velvet -tähti Isabella Rossellinin romanssista. Rossellini oli mukana myös Lynchin seuraavassa elokuvassa Villi sydän (Wild at Heart, 1990). Elokuva nappasi Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun. Nyt Lynchin elokuviin oli löytynyt myös vakiosäveltäjä: Lynchin tiivis yhteistyö Angelo Badalamentin kanssa on sittemmin ollut tärkeä osa hänen elokuviensa ilmapiiriä.

Samoihin aikoihin Lynch oli tekemässä pilottia ensimmäiselle televisiosarjalleen yhdessä Mark Frostin kanssa. Twin Peaks laajeni suosituksi sarjaksi, joka esitettiin ensimmäisen kerran 1990–1991. Kaksi vuotta myöhemmin Lynch ohjasi sarjan jatkoksi myös elokuvan, jossa valotettiin tapahtumia ennen varsinaista murhaa. Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992) ei kuitenkaan saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin itse sarja, mutta fanien keskuudessa elokuvaa on yleisesti pidetty arvossa. Vuoden 2017 aikana esitettiin 18-jaksoinen Twin Peaks: The Return, joka on jatko-osa kahdelle ensimmäiselle Twin Peaksin tuotantokaudelle sekä elokuvalle.

Lynchin ja Frostin toinen televisiosarja On the Air (1992) ei menestynyt.

Villi sydän -romaanin kirjoittanut Barry Gifford alkoi kirjoittaa Lynchin kanssa 1990-luvun puolivälissä uutta elokuvakäsikirjoitusta. Lost Highway (1997) oli unenomainen palapeli, joka yhdisteli eri elokuvagenrejä.^[9]

The Straight Story (1999) ei tunnu selittelemättömässä kiltteydessään Lynchiltä juurikaan^{kenen mukaan?}. Kyseessä on kuitenkin paljon kiitelty^lähde?, tositapahtumiin perustuva^lähde? filmi Alvin Straightistä, joka lähtee tapaamaan aivohalvauksen saanutta veljeään toiseen osavaltioon kulkuneuvonaan ruohonleikkuri. Elokuvassa pääosaa esittänyt Richard Farnsworth sairasti syöpää, ja teki itsemurhan elokuvan valmistumisen jälkeen^lähde?. Elokuva jäi hänen viimeisekseen.

The Straight Storyn jälkeen Lynch palasi tuttuihin kuvioihinsa. Mulholland Drive (Mulholland Dr., 2001) on pitkälti samanlainen elokuva kuin Lost Highway, vaikkakin selvästi pehmeämpi ulkoasultaan. Alun perin televisiosarjaksi suunniteltu Mulholland Drive näki vastoin odotuksia päivänvalon, kun Studio Canal suostui tuottamaan sen elokuvana.

»...Kuulin että ABC-yhtiön mies, jonka piti päättää tehdäänkö sarja vai ei, katsoi sen kello kuusi aamulla. Hän katsoi sen televisiosta joka oli huoneen toisella puolella, ja joi samalla kahvia ja soitti muutamia puheluita. Ja hän ei yhtään pitänyt näkemästään; se ikävystytti häntä. joten hän sanoi ei kiitos...^[10]»
(David Lynch)

Mulhollandin jälkeen Lynch on auttanut myös muita, omasta mielestään lupaavia ohjaajanalkuja pääsemään alkuun urallaan – esimerkkinä Eli Roth (Cabin Fever, 2002). Vuonna 2006 Lynchiltä tuli ensi-iltaan Inland Empire. Tämä lähes kolmen tunnin mittainen elokuva kuvattiin kolmen vuoden aikana ilman valmista käsikirjoitusta halvalle digivideokameralle.^[11] Pääroolia näyttelevä Laura Dern palasi 16 vuoden tauon jälkeen yhteistyöhön Lynchin kanssa.

Ohjaaja sai syyskuussa 2006 elämäntyöstä myönnettävän Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla.

Vuonna 2024 Lynch kertoi sairastavansa keuhkolaajentumaa elinikäisen tupakoinnin seurauksena. Hän ei pysty kävelemään pitkiä matkoja ja pelko kohtalokkaasta tartuntataudista estää häntä poistumasta kotoaan. Niin muodoin on epätodennäköistä, että hän enää ohjaisi uusia elokuvia. Hän kuitenkin työskentelee edelleen elokuvien parissa käsikirjoitus- ja animaatioelokuvahankkeiden muodossa. ^[12]

Elokuviensa ohella Lynch on tehnyt myös kuvataidetta ja julkaissut musiikkia. Vuosina 1983–1992 Lynch piirsi viikoittaista strippisarjakuvaa Los Angeles Reader -lehteen. Sittemmin sitä julkaistiin myös The Baltimore Sun -lehdessä.^[13]

”	– – tee sitä mihin todella uskot. Säilyttääksesi oman äänesi. Älä tee mitään vain tehdäksesi vaikutuksen johonkin studioon tai rahoittajiin. Minun kokemukseni mukaan sellainen näyttää aina kääntyvän itseään vastaan – –	”
– David Lynch[14]

• Eraserhead (1977)
• Elefanttimies (The Elephant Man, 1980)
• Dyyni (Dune, 1984)
• Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (Blue Velvet, 1986)
• Villi sydän (Wild at Heart, 1990)
• Twin Peaks – Tuli kulje kanssani (Twin Peaks: Fire Walk with Me, 1992)
• Lost Highway (1996)
• The Straight Story (1999)
• Mulholland Drive (2001)
• Inland Empire (2006)

• Twin Peaks (1990-1991)
• On the Air (1992)
• Hotel Room (1993)
• Twin Peaks: The Return (2017)

• Six Men Getting Sick (1966)
• The Alphabet (1968)
• The Grandmother (1970)
• The Amputee (1974)
• The Cowboy and the Frenchman (1988)
• Industrial Symphony No. 1: The Dream of the Broken Hearted (1990)
• Lumière: Premonitions Following an Evil Deed (1996)
• Darkened Room (2002)
• Boat (2007)
• What Did Jack Do? (2017)

• Lynch, David: Catching the Big Fish. Meditaatio, Tietoisuus ja Luovuus. (Catching the Big Fish. Meditation, Consciousness, and Creativity, 2006.) Suomentanut Beck, Laura. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22964-3
• Rodley, Chris: Lynch on Lynch. ((Lynch on Lynch, 1997.) Suomentanut Lauri Lehtinen) Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-01-0054-4

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta David Lynch Wikimedia Commonsissa

• David Lynchin viralliset kotisivut. (englanniksi)
• David Lynch biography by Finn Film Entertainment (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)

• David Lynch -teemanumero, Filmihullu 2/2012.
• Rodley, Chris: ”David Lynch – eksyneenä pimeydessä ja sekasorrossa”, Filmihullu 4–5/1997.
• Taskinen, Mikko: ”David Lynch, kynnyksen taiteilija”, Takoja : antroposofinen kulttuurilehti 27 (1999) : 1, s. 18–20.