Suulat

 

Suulat ovat keski- ja suurikokoisia lintuja. Niiden pituus on 64–100 senttimetriä ja paino 0,7–3,6 kiloa. Ruskosuulien suvun lajien ja joulusaarensuulan naaraat ovat koiraita suurempia, valkosuulilla sukupuolet ovat samankokoisia.^[3] Pitkien ja suippojen siipien kärkiväli voi olla jopa 1,8 metriä. Jalat ovat ruumiinkokoon suhteutettuna lyhyet^[4] ja sijaitsevat ruumiin takaosassa.

Kaikkien neljän varpaan välissä on räpylä.^[3] Suulat ovat rakenteeltaan tanakkaruumiisia, paksukaulaisia ja suuripäisiä merilintuja.^[5] Suulien ruumis on sukkulamainen ja molemmista päistä suippeneva, mikä sopii niiden tapaan pyytää saalista.^[2] Nokka on jäykkä ja tyvestä leveä, mutta suippenee kärkeä kohti.^[5] Joidenkin lajien nokanreunat ovat sahalaitaisia.^[3] Useimpien lajien pääväri on valkoinen ainakin vatsasta, selkäpuolella on höyheniä ruskeasta mustaan. Nuoret suulat ovat tavallisesti aikuisia tummempia.^[4][3] Ylänokan sierainaukot puuttuvat. Hengitys tapahtuu taaempaa kapeiden rakojen kautta, jotka jäävät nokan väliin, vaikka nokka olisi suljettu.^[2] Täysikasvuisilla suulilla on paljas kurkkupussi, jonka väri voi jalkojen ohella olla musta, sininen tai punainen. Silmät ovat nokan vieressä, antaen suulille binokulaarisen näön. Silmän värikalvo on usein vaalea.^[3]

 

Suurin osa suulalajeista elää eteläisen pallonpuoliskon merialueilla, ja vain suulan (Morus bassanus) levinneisyys ulottuu päiväntasaajan eteläpuolelta Pohjois-Atlantille asti.^[4] Kolme lajia pesii lauhkealla vyöhykkeellä, loput tropiikissa ja subtropiikissa. Trooppisista lajeista naamiosuulan, ruskosuulan ja punajalkasuulan levinneisyys on laaja.^[2][5] Osa suulista on avomerilintuja, kun taas toiset elävät rannikon läheisyydessä.^[3] Ne tulevat maalle vain pesimään.^[2] Pesimisalueita ovat ulkosaaret ja mannermaan rantaviiva.^[3]

 

Suulat ovat hyviä ja vahvoja lintuja, mutta kömpelöitä maalla.^[5] Ne ovat hyvin sosiaalisia ja pesivät suurissa yhdyskunnissa. Suulat viettävät huomattavasti aikaa höyhentensä hoitoon. Ne levittävät höyheniinsä sukimarauhasen öljyä, joka pitää höyhenpuvun vettä hylkivänä. Suulat viilentävät itseään paljastamalla räpylöitään, ulostamalla jaloilleen, liehuttamalla kurkunihoa ja levittämällä siipiä. Valkosuulat ovat muuttolintuja, kun taas ruskosuulat ja joulusaarensuula ovat paikkauskollisempia.^[3]

Joulusaaren- ja ruskosuulien naaraiden ja koiraiden ääntely on hyvin erilainen. Koiraiden ääntely on surumielistä vihellystä, kun taas naaraiden ja nuorten lintujen ääni kuulostaa trumpetin tööttäyksiltä. Valkosuulien meluisa ääntely on lähes samanlaista sekä koirailla että naarailla. Aikuiset voivat saalistaessaan päästää kovia rääkäisyjä ja rahista saapuessaan pesälle.^[3]

Suulien ravintoa ovat makrillit, sardiinit, sardellit, tuulenkalat^[3] ja eräillä trooppisilla lajeilla myös pääjalkaiset.^[4] Ne viettävät paljon aikaansa ruuanhaussa, jolloin ne lentävät 10–100 metrin korkeudessa meren pinnan yläpuolella. Jotkin suulalajit etsivät ruokaa yhdessä ja sukeltavat samanaikaisesti nappaamaan saaliinsa.^[3] Ne nappaavat ravintonsa syöksysukelluksilla. Iskiessään ne laskostavat osittain siipensä ja syöksyvät kohtisuoraan nokka edellä veteen. Veteen iskeytymistä pehmentävät pään ihonalaiset ilmapussit ja aivoja suojaava vahva kallo. Sisäänpäin avautuvat sieraimet estävät veden pääsyn henkitorveen.^[6] Suulat voivat seurata saalista siivillään ja jaloillaan uiden jopa 25 metrin syvyyteen.^[6][3] Ne eivät voi keihästää saalista nokkaansa vaan nappaavat sen suuhunsa pintaan noustessaan. Sukellukset eivät välttämättä tapahdu korkealta, vaan suulat voivat painua veden alle suoraan pinnalta.^[6]

 

Suulien pesimisaika vaihtelee lajin sekä pesimäalueen ilmaston ja meriolojen mukaan.^[6] Jotkin pesivät vain joka toinen vuosi.^[3] Kaikki lajit pesivät yhdyskunnissa.^[6] Samassa yhdyskunnassa voi pesiä myös muita suulalajeja, merimetsoja ja fregattilintuja. Useimmat suulista pesivät alle tuhannen linnun yhdyskunnissa, mutta perunsuulat jopa lähes miljoonan parin kolonioissa.^[3]

Suulien parinmuodostus on hidasta ja kosintaseremoniat ovat pitkiä. Pari pysyy yhdessä koko elinikänsä. Ne esittävät kosiessaan pitkän soidintanssin. Soitimella oleva koiras pullistaa rintaansa, nostaa pyrstönsä pystyyn ja tepastelee ympäriinsä arvokkaan näköisesti pysähtyen välillä paikalleen astelemaan. Tämän jälkeen se jatkaa kävelyään ylvästellen edestakaisin, kääntyy naaraanpuoleen, nostaa siipensä ja päästää viheltävän äänen. Koiras toistaa tämän useita kertoja. Kun naaras vähitellen kiinnostuu esityksestä, se ojentautuu eteenpäin koskettamaan koiraan nokkaa ja kaulaa. Pesät ovat lähellä toisiaan, mutta eri lajit pesivät erilaisissa ympäristöissä. Naamiosuulat pesivät laakeilla rantakallioilla, kun taas esimerkiksi suula pesii kallionkielekkeillä. Punajalkasuula ja joulusaarensuula sitä vastoin rakentavat pesänsä puuhun tai pensaaseen, jossa ne liikkuvat melko ketterästi.^[6] Pesä koostuu guanosta, merilevistä, höyhenistä ja kalaruodoista, joita koiras tuo naaraalle. Naaras rakentaa niistä maljamaisen pesän.^[6] Puihin tehdyt pesät kootaan risuista.^[3]

Valkosuulat munivat yhden munan, muut lajit kaksi tai kolme munaa.^[3] Suulien munat ovat sinertävänvalkoisia ja niitä peittää liitumainen kerros, kuten esimerkiksi pelikaaneilla ja merimetsoilla.^[4] Suulat kasvattavat yleensä vain yhden poikasen.^[6] Hautova suula voi lentoon lähtiessään potkaista munan pois pesästä, mutta vierittää takaisin kaikki munat, joihin se pesältä käsin ulottuu nokallaan. Niillä voi olla pesässä jopa seitsemän munaa, kun ne ovat poimineet vierineitä munia.^[6] Suulilla ei muodostu rintaan hautomalaikkua. Sen sijaan niille kehittyy lämmin alue räpylöiden alapinnalle, jossa on vilkas verenkierto. Hautova suula pitää muniaan lujasti räpylöissään.^[4][2] Vanhemmat hautovat muniaan 41–57 päivää 16–60 tunnin vuoroissa.^[3] Poikaset ovat kuoriutuessaan alastomia ja sokeita, mutta saavat pian valkean untuvapeitteen. Vanhemmat ruokkivat poikasia kuvustaan oksentamalla ravinnolla tiiviisti noin kuukauden ajan, jonka jälkeen ne ruokkivat harvemmin. Tavallisen suulan poikanen lähtee pesästä jo kaksikuisena ja saa selvitä tämän jälkeen omillaan. Tropiikin suulalajien poikaset ovat lentokykyisiä vasta viiden kuukauden ikäisinä, ja vanhemmat ruokkivat niitä jopa neljä kuukautta tämän jälkeenkin.^[6] Suulavanhempien hylkäämät poikaset selviävät niille kertyneellä rasvavarastolla seuraavat kaksi viikkoa, jonka ne viettävät meressä. Tämän jälkeen poikaset ovat lentokykyisiä ja voivat lähteä pesimisalueelta kauemmas merelle.^[4]

Suulia saalistavia lintuja ovat suopöllöt, haukat, merikotkat, andienkondorit, lokit ja fregattilinnut. Muita vihollisia ovat ihmisen lisäksi kissat, rotat, villisiat, taskuravut ja hait.^[3] Suulien lähellä pesivät lokit ja fregattilinnut tekevät suulayhdyskunnissa saalistusretkiä. Fregattilinnut ajavat suulia takaa, tarttuvat pyrstöön ja näpsäyttävät niitä, jolloin pelästynyt lintu oksentaa ruokansa varkaille. Samaa keinoa käyttävät myös kihut. Lokit vievät suulilta poikasia ja munia. Lokit tekevät joskus yhteistyötä, jolloin toinen kiinnittää hautovan suulan huomion itseensä ja saa sen nousemaan pesästä, jolloin toinen hiipii takaapäin varastamaan munan.^[6][7]

Muutamat Etelä-Amerikan suulat ovat eräiden muiden lajien ohella guanolintuja. Niiden ulosteista saadaan arvokasta typpi- ja fosforipitoista luonnonlantaa.^[4] Guano on taloudellisesti tärkeää joillekin maille, kuten Perulle. Ihmiset saavat tropiikin suulista myös lihaa, munia ja höyheniä.^[3]

IUCN luokittelee joulusaarensuulan ja kapinsuulan uhanalaiseksi tai vaarantuneeksi lajiksi. Tärkeimpiä uhkia ovat elinympäristön tuhoutuminen, ylikalastus, munienkeruu; sekä poikasten ja aikuisten lintujen pyynti.^[3]

Suulien evolutionistiset sukulaisuussuhteet muihin linturyhmiin ovat epäselviä. Se on perinteisesti luettu pelikaanilintuihin, merimetsojen, fregattilintujen, käärmekaulojen, tropiikkilintujen ja pelikaanien ohella. DNA hydridisaation mukaan se kuuluu kuitenkin samaan ryhmään haikaralintujen kanssa. Eräiden olettamusten mukaan ne olisivat lähimpänä merimetsoja ja käärmekauloja, tai jompaakumpaa niistä. Suulien jakamista valko- ja ruskosuuliin tukee niiden luuston eroavaisuudet. Joidenkin tutkimusten mukaan kaikki suulat pitäisi lukea samaan Sula-sukuun. Varhaisin tunnettu suulalaji on Ranskasta löydetty Sula ronzoni, jonka fossiilit on ajoitettu varhaiselle oligoseenikaudelle. Nykyisessä Kaliforniassa eli myöhäisellä mioseenikaudella Morus magnus. Muiden esihistoriallisten suulien fossiileja on löydetty tertiäärikaudelta.^[3]